Espanja suomalaisen näkökulmasta

Hola! 

Nyt kun on pyyhkäisty yli puolen välin, alkaa tuntua, että tämän maan tavoista ja ihmisistä alkaa tietää jo jotain ja uskaltaa kirjoittaa omia huomioita ilman, että ne perustuu vaan yksittäistapauksiin.  Ennen kuin jatkan pidemmälle pitää muistaa, että Espanja on iso maa ja ihan niin kuin Etelä- ja Pohjois-Suomi eroaa toisistaan, niin näitä minun huomioita ei voi yleistää koskemaan koko Espanjaa. Espanja on jaettu 13 itsehallintoalueeseen ja täkäläisten mukaan niiden ihmiset, kulttuurit ja tavat eroaa paljonkin. 

1. Elämän rytmi 

Ehkä suurin ero Suomen ja Espanjan välillä ja näkyy aikalailla kaikessa. Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti olennaisesti erilainen päivärytmi: työt alkaa yleensä 9, lounas syödään 2 aikaan ja illallinen 8-10 välillä. Tässä perheessä, jossa mä asun syödään illallinen aikaisin pienten lasten takia, mutta aikuiset yleensä syö vasta tosiaan 10 maissa. Monien ravintoloiden keittiöt eivät edes aukea ennen yhdeksää illalla. Näin eteläisessä Espanjassa myös vietetään siestaa. Suurin osa pienemmistä kaupoista ja liikkeistä on kiinni n. 14-17 välisen ajan, mutta pysyy auki sitten myöhempään illalla. 

Toinen missä erilainen rytmi näkyy on se, että täällä ei ole elo minuuteista kiinni. Jos työt alkaa 9, se tarkoittaa suurin piirtein yhdeksää eikä ole kiroamisen paikka, jos kauppa on kiinni vielä 9.05 - kyllä ne sen avaa, kun ehtivät ;) Tämä näkyy myös siinä, että esim. kaupan tai baarin työntekijöillä ei välttämättä ole hirveä kiire palvella asiakkaita. Jos siinä nyt sattuu olemaan juttu kesken edellisen asiakkaan kanssa tai työkaverin kertomus on kesken, kun asiakas kävelee baaritiskille, niin se keskustelu käydään ensin loppuun tai odotetaan sopivaa taukoa ennen kuin käännytään seuraavan ihmisen puoleen. Muutaman kerran vaihtorahoja myyjän kädestä tuskastuttavan pitkään odotellessa on suomalaisena tehnyt mieli ärähtää, että pie tunkkis ja kävellä ilman ostoksia kaupasta, mutta eihän siinä aina auta kuin hengitellä ja hokea mielessä, että mikäs kiire tässä on. Se on kyllä osoittautunut myös erittäin hyväksi kysymykseksi. Mikäs kiire meillä oikeesti on? Ite oon vieläpä kaukana täsmällisestä ja tarkasta ihmisestä (paitsi mitä tulee ennalta sovittuihin tapaamisaikoihin tms. joiden suhteen oon jopa ärsyttävän tarkka), mutta kyllä sitä täällä on silti huomannut omaavansa sen hyvin pohjoismaalaisen suhtautumisen aikaan. Miksi se on niin iso juttu, jos vähän myöhästyy tai se kaupan ovi tosiaan pysyy kiinni ylimääräiset viisi minuuttia? Voisi tehdä meille ihan hyvää ottaa tässä suhteessa se tikku pois takapuolesta ja suhtautua näin pieniin juttuihin vähän rennommin - turha minuuttien takia ottaa stressipäissään juoksuaskelia tai saada päänsärkyä kassajonossa. 

Ihmiset ei myöskään hirveästi kiirehdi kaduilla. Siellä tepastellaan rauhalliseen tahtiin ja jutellaan keskittyneesti kavereiden kanssa, välittämättä ollenkaan siitä, että takana olisi joku, joka haluaisi mennä ohi. Ja tää ei siis koske vaan nuorisoa, vaan kaikenikäistä kansaa. Mä en rehellisesti sanottuna muista, onko "tien valtaaminen" Suomessa epäkohteliasta vai ei, koska sellasta tilannetta ei oo siellä tullut ihan äsken vastaan (oikeesti vietän näköjään liikaa aikaa Varkaudessa...), mutta tiedän, että itteeni se ärsyttää aivan älyttömästi. Myös Britanniassa on erittäin töykeetä olla kiinnittämättä sen enempää huomiota muihin tiellä liikkujiin ja siellä oon ainakin oppinut olemaan tarkkana sen suhteen. Kaikki mun kielikursseilla olleet on kuullut mun huutavan toistuvasti "nuoret seinän viereen seisomaan, ette voi vallata koko katua!!!"ja mun tekis mieli huutaa samaa täällä paikallisille. Mutta eihän sitä voi tehdä ja taas kerran hengittelen syvään ja kyselen itseltäni, että mikäs kiire tässä on. 

2. Perhe ja muut suhteet

Tässä on toinen asia, missä Suomessa voitaisiin ottaa mallia espanjalaisilta.  Täällä perheet tai ystävät syö yhdessä usein ja viettää siinä pöydän ääressä usein enemmän aikaa kuin meidän suku joulupöydässä kerran vuoteen (enkä muuten liioittele yhtään). Perusruokailuun käytetään helposti 45min-tunti, koska siinä käydään läpi päivän aikana tapahtuneet asiat tai muuten vaan jutellaan. Ystävien kesken ateriat venyy vielä pidemmiksi. Pakko myöntää, että mulla on vähän vaikeuksia tämän suhteen. Parinkymmenen minuutin jälkeen alan kiemuroida penkissä ja katsella kelloa ihan kuin nuorempana koulunpenkillä, mutta pikkuhiljaa alan tottua tähänkin. Taas kerran - mikäs kiire minulla on?  

Perheet ja sukulaiset on muutenkin paljon läheisempiä kuin meillä - mun silmiin vähän turhankin läheisiä. Me ollaan tosi itsenäisiä ja yksilöllisiä nuoresta iästä lähtien (melkein sääntönä voisi sanoa, että ihmiset muuttaa kotoa 18-19-vuotiaina), mutta täällä ihmiset asuu vanhempiensa luona helposti sinne yli 30-vuotiaiksi asti. Taas kerran pakko myöntää, että kun tapaa ihmisen joka on sua viisi vuotta vanhempi, muttei ole vielä kertaakaan lähtenyt kotoa, niin ensimmäinen ajatus on joka kerta "öö voi ei". Meinasin töissä purskauttaa vedet nenästä, kun eräs keski-ikäinen mies tokaisi, ettei pidä eväistä, jotka hänen äitinsä laittoi hänelle mukaan. Kaikkien muiden silmiin tää oli normaali kommentti, mutta suomalainen melkeen punastui myötähäpeästä. Kulttuurieroja, kulttuurieroja. 

Nää ihmiset rakastaa puhumista ja jutustelua. Mua varmaan pidetään ihan tuppisuuna, kun en näihin verrattuna turhia juttele (osasyynä on tietysti se, ettei mun kärsivällisyys riitä siihen, että höpöttäisin pitkiä juttuja espanjaksi), mutta vahvistetaan nyt sitten niitä stereotypioita suomalaisista ;D Täällä keskustelut on kovaäänisiä, nopeatempoisia ja monisanaisia. Ihmiset puhuu toistensa päälle ja siinä saa olla tiiviisti tuomassa omaa ääntään kuuluviin, jos meinaa ottaa osaa keskusteluun. Kun kerroin, että meillä pienestä pitäen opetetaan päälle puhumisen olevan äärimmäisen ruma tapa, niin minut melkein hukutettiin kysymyksiin siitä, että mistä me sitten tiedämme milloin saamme puhua ja kauanko meidän pitää odottaa, ennen kuin saa alkaa puhua. 

En osaa kovin hyvin selittää mitä tällä tarkoitan, mutta täällä keskustelut tuntuu myös paljon intiimimmiltä kuin kotosalla. Johtunee varmaan katsekontaktista ja elekielestä - silmiin saa ja pitää katsoa (liikaakin) ja lähekkäin olo ja koskettaminen on ok. Jos Suomessa alkaisin keskustella esim. miespuolisten henkilöiden kanssa täkäläiseen tapaan, niin joko ne juoksisi pakoon kosinnan pelossa tai suuttuisi, kun olen "johtanut heitä harhaan" :D 

3. Etunimen käyttö

Okei, tää nyt on ehkä vähän erikoinen asia lisätä listaan, mutta viimeksi tänään tämä ero tuli mieleen. Mun on hirveän vaikea tottua siihen, että mun etunimeä käytetään mulle jutellessa tyyliin: no, Reea, mitäs me nyt tehdään. Suomessa kun me ei etunimiä pahemmin käytetä kahdenkeskisissä keskusteluissa- paitsi, jos oot tehnyt jotain pahaa ja oot saamassa moitteita. En voi mitään, että aina kun joku käyttää mun nimeä em. tapaan, tulee sama fiilis kuin pikkutyttönä äitin tai iskän puhuttelussa. "Nyt on Reea semmonen homma, että tuolla käytöksellä et kovin pitkälle pötki". Se on semmonen fiilis, että jos mä oisin koira, niin korvat luimistuis ja häntä menis koipien väliin. Yritäpä siinä sitten käydä normaalia keskustelua ja olla näyttämättä keskustelukumppanille, että oot tosi vaivautunut kun se erehty käyttämään sun etunimeä kysyessään, että haluaisitko kahvia. 

4. Yhteiskunnan säännöt

Suomalaisena oon tottunut oikeaan sääntöviidakkoon. Täällä kaikkea ei oteta haudanvakavasti ja riittää, että asiat tehdään suurin piirtein niin kuin pitää. Ja taas kerran, jos sillä ei aiheuteta muille haittaa, niin entä sitten? Onhan Suomessa monet asiat juurikin erilaisten sääntöjen takia varmasti paremmin, mutta lähinnä viittaan näillä nyt tosiaan noihin em. kaltaisiin pieniin, turhanpäiväisiin asioihin, jossa voitaisiin vaan luottaa aikuisen ihmisen arviointi- ja toimintakykyyn. 

5. Uskonto

Uskonto näkyy täällä kaikkialla. Espanja on tosi katolinen maa, vaikka Francon aikana kirkko ja valtio erotettiin toisistaan (kai). Kaikki ruokarukouksista koulussa pidettäviin messuihin ja ystävällisiin kutsuihin tulla rukoilemaan Neitsyt Mariaa kesken työpäivän on tullut vastaan. Onneksi ihmiset täällä on myös ymmärtäväisiä eikä ole tullut sen vaivaannuttavampia tilanteita (muille kuin mulle) eikä multa ole kertaakaan edes kysytty mun uskonnollisuudesta.  Toisaalta musta on ollut kyllä ihan hienoa nähdä näin läheltä myös tässä suhteessa erilaista kulttuuria. Mä oon sitä mieltä, että erilaisuudesta oppii aina, jos vaan pitää avoimen mielen :) + vitsit miten paljon mä rakastan täkäläistä arkkitehtuuria, erityisesti kirkoissa - ja niissä onkin tuon arkkitehtuurin takia tullut käytyä enemmän kuin viimeiseen 10 vuoteen Suomessa :D 

Tässä nyt vain muutama, ehkä monelle itsestäänselvä ero, jotka oon huomannut. Paljon on pieniä juttuja, jotka tehdään eri tavalla, mutta joita ei tälleen edes muista ajatella. Toisaalta taas tässä voi olla monta semmoista asiaa, mihin saisi syvemmän näkemyksen vain viettämällä täällä enemmän aikaa ja omakin näkemys näistä voisi muuttua ihan niin kuin moni näkemys briteistä on muuttunut, kun kulttuuriin on päässyt syvemmin sisälle. Mitään kulttuurishokkia mulle ei ole tullut, vaikka sitä pelkäsinkin - varmaan suurimpiin eroihin oli osannut jo varautua. Ja toisaalta, mä nyt oon edelleen Euroopan sisällä, joten ei ne erot nyt NIIN suuria voikaan olla :) 

Ps. Alle 4 viikkoo kotiinpaluuseen, miten voi aika mennä näin nopeesti?

Sopeutumista ja työntekoa

Buenos días!

Parin viikon aikana olen sopeutunut ja kotiutunut Valenciaan hyvin. Mitä enemmän tähän kaupunkiin tutustuu, sitä enemmän tähän rakastuu. Alan pikkuhiljaa hahmottamaan Valencian kokonaisuutena, mikä on mun kaltaselta lahopäältä aina hieno suoritus. Metroilla ja ratikoillahan täällä kulkee näppärästi ja sujuvasti, mutta tällä viikolla nappasin itelleni myös pyöräkortin. Täällä on aivan mahtava systeemi Valenbisi, eli ympäri kaupunkia on pyöränvuokrauspisteitä, joista voi napata pyörän ja palauttaa sitten sinne, mihin onkaan menossa. Tänne on lisätty pyöräilyreittejä ja -kaistoja, joten se on tosi kätevää ja samalla saa nauttia ihanista maisemista ja lämmöstä :)

Perjantaina töiden jälkeen nappasin pyörän ja lähin pyöräillen kaupunkiin. Keskellä kaupunkia on Turia-puisto, joka on rakennettu kuivuneeseen jokeen. Tosi ihana paikka käydä lenkillä ja pyöräillä, joten mäkin päätin sen käydä katsastamassa. Sieltä olikin sit upeet näkymät Valencian tiede- ja taidekeskukseen (La ciudad de las artes y ciencias), joka on maailmankuulu todella modernista arkkitehtuuristaan. Sieltä löytyy mm. Euroopan suurin akvaario, upea leffateatteri ja konserttisali. Täytynee käydä tutustumassa lähemmin joku päivä :) 

Kaikin puolin näiden parin viikon perusteella mulle on tullut fiilis, että Valencia on kaupunki, jossa ihminen voi olla ihan älyttömän onnellinen. Täällä on kaikkea rannoista shoppailuun, pikkuputiikeista muotiliikkeisiin, luomukasvisruokaravintoloista perinteisiin tavernoihin, puistoista pilvenpiirtäjiin. Täällä ihmiset on hyväntuulisia, ystävällisiä ja auttavaisia. Täällä on rento ja lepposa ilmapiiri. Täällä on elämää. Täällä on kaikin puolin erittäin hyvä olla :) 

Töissä menee hyvin. Paljon on tullut tehtyä käännöstöitä (espanja-englanti, espanja-suomi, englanti-espanja) ja sanavarasto on kasvanut ihan älyttömästi. Äsken tapasin yhden englannin opettajista ja sovimme, että pidän kerran viikossa keskustelutunnin englanniksi muutamalle opiskelijalle. Jännää!

Tykkään kovasti tämän koulun ilmapiiristä ja työntekijöistä. Koulu perustettiin 2000-luvun alkupuolelle Valencian "huonoimmalle" tai "pahamaineisimmalle" asuinalueelle. Laitoin sanat lainausmerkkeihin, koska ei tämä asuinalue kovinkaan vaarallinen ole. Paljon on kuitenkin köyhyyttä ja esim. varkauksia, joten koulu, joka on tarkoitettu juurikin vähävaraisemman väestön nuorille, on auttanut aluetta paljon. Kahvitellessani koulun huikean rehtorin Antonion kanssa han kertoi minulle, että vaikka alueella on rikollisuutta ym. Xabecista pitävät kaikki. Heidän opiskelijoinaan on ollut mm. "rikollispomojen" lapsia ja kaikki näkevät koulun erittäin positiivisena asiana alueen lasten ja nuorten kannalta - siksipä kukaan ei halua Xabecille, sen työntekijöille tai opiskelijoille mitään pahaa. Mikäli koululla tapahtuu jotain, Antonion ei tarvitse kuin soittaa alueen "suurille herroille" ja asia hoituu. Yhden tällaisen puhelun jälkeen oli mm. eräskin pyörävaras palannut nöyrästi koululle pyörän kanssa ja anellut anteeksiantoa - jonka sai luvattuaan, ettei vie enää koulun opiskelijoiden omaisuutta. Minusta on todella motivoivaa ja innostavaa työskennellä näin selkeästi hyvää tekevässä oppilaitoksessa. Mieleen tulee kaikki ne elokuvat, joissa nuori idealisti saa työpaikan pahamaineisesta koulusta ja muuttaa lopulta koulun ja koko alueen asenteet valamalla opiskelijoihin uskoa itseensä. En ehkä olisi Xabecista tehtävässä elokuvassa pääosassa, mutta olen erittäin tyytyväinen myös vierailevan tähden osaan ;D

Myös työntekijöiden väliset suhteet ja mm. rehtori-Antonion läheisyys työntekijöihinsä on hienoa. Tuntuu, että kaikki viihtyvät täällä ja ovat ns. oikealla asenteella mukana. Antonio kantaa persoonallaan oman kortensa kekoon - han kirjaimellisesti tuli perjantaina töihin laulaen ja vihellellen "buenos días, buenos días, es un muy buen dia" (hyvää huomenta, hyvää huomenta, on erittäin hyvä päivä). Kyllä siinä alkoi itseäkin hymyilyttää, että hyvähän se tämäkin päivä on :)

                                          

 

Bienvenidos A Valencia!

Bienvenidos a Valencia!

Helou, ja whoah! 

Viikko sitten oli hiukkasen perhosia vatsassa, kun lentokentällä odottelin koneeseen pääsyä. Alkamassa oli siis 10 viikon "vaihto" Espanjan Valenciassa: muutto ennalta tuntemattomaan maahan ja kaupunkiin sekä perheeseen, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Edessä oli ensimmäinen työviikko espanjalaisessa ammattikoulussa Xabecissa ja totaalinen kielikylpy. Päivä meni aika lailla kuin Chandlerin hääpäivä Frendeissä: keskittyen vain seuraavaan etappiin miettimättä sen kummemmin lopullista päämäärää. 

Nyt istuessani tässä Espanjan kodin sohvalla, Espanjan Voice Kidsin pyöriessä taustalla ja auringon paistaessa ulkona, tuon päiväiset fiilikset tuntuvat aika kaukaisilta. Aivan upea viikko takana ja kaikki on mennyt paremmin kuin uskalsin edes odottaa. Olen ihan rakastunut tähän kaupunkiin ja ihmisiin täällä! Ydin-Valenciahan on n. 800 000 ihmisen asuttama, mutta lähikuntien ihmiset mukaan lukien tällä alueella on reippaasti yli miljoona asukasta. Ihanaa ja kaivattua vaihtelua pienen tehdaskaupungin "tytölle"! :) Kaupunki on äärimmäisen kaunis ja täällä on sopivassa määrin kaikkea, mitä voi toivoa: kilometri toisensa perään suurta hiekkarantaa, hyvät shoppailumahdollisuudet, kahviloita, ravintoloita ja baareja joka kulmassa sekä paljon historiaa. Saan pitää itseni kiireisenä, jos aion tutustua kaikkeen itseäni kiinnostavaan seuraavien parin kuukauden aikana :) 

Perheeni täällä koostuu vanhemmista ja kolmesta lapsesta: pojat 3 ja 4v. sekä pieni, 10 kuukauden ikäinen tyttö. Perhe on aivan ihana ja tehnyt kaikkensa tehdäkseen oloni kotoisaksi. Lapset ovat ihan minun perääni ja 10 viikkoa on kuulemma liian lyhyt aika minulle olla täällä. Ei minulla ainakaan aika käy täällä pitkäksi, kun saan heidän kanssaan leikkiä ja pelleillä - ja miten paljon siinä oppiikaan espanjaa! :) Arkisin työskentelen paikallisessa ammattikoulussa Xabecissa, jossa autan kansainvälisellä osastolla ja teen yhteistyötä englannin opettajien kanssa. Ensimmäisellä viikolla käänsin turvallisuusmääräyksiä ja arviointikriteereitä espanjasta englantiin ja aloin työstää tervetulo-opasta tänne tuleville vaihtareille. Olen aina rakastanut sen kaltaisia projekteja, joten olen tykännyt työstä kovasti :) Töissä(kin) kaikki ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja on kyllä erittäin tervetullut olo. Aikamoisia eroja on siihen, mihin on itse tottunut: koulu on katolinen koulu ja se näkyy kaikessa. On pyhimysten kuvia, ristejä, katolisia pappeja ja oma kappeli. Aina välillä ihmiset vain katoavat - myöhemmin aina kuulen, että heillä on ollut messu tms. Koulu on myös vain pojille ja kaikki opettajat ovat miehiä. Toimistossa työskentelee yksi nainen (espanjalaisen perheeni äiti), muuten olen siellä miesten keskellä :D Viimeisenä voisi vielä mainita, että teknologian ja varustelun taso ei ole ihan sitä, mihin me ollaan Suomessa totuttu. Olen melko varma, että koulussa on käytössä faksi? Opettajanhuoneessa taisin nähdä kaksi tietokonetta, toimistossakaan ei niitä ole joka pöydällä. Tietokoneet, jotka koulussa on, ovatkin sitten samanlaisia, kuin meidän yläasteella 2000-luvun alussa. 

Tämän vaihdon tarpeellisuus on kyllä tullut selväksi jo näiden ensimmäisten päivien aikana. Uusien sanojen listaan on jo ekalla viikolla tullut satoja sanoja. Olen niin tottunut viettämään aikaa Britanniassa, jossa tunnen kulttuurin, tavat, ihmiset sekä ennen kaikkea kielen, että en tiennyt kuinka raskasta on aamusta iltaan olla ympäristössä, jonka kieltä ei ymmärrä tai voi käyttää 100% sujuvuudella. Vaikka pärjään espanjan taidollani, se ei todellakaan ole sillä tasolla, jolla sen haluaisi olevan - varsinkaan kun kutsuu itseään espanjan opettajaksi! On aivan eri asia valmistella oppitunnit tiettyjen aihepiirien tai tekstien ja sanaston ympärille, kuin hypätä erilaisiin tilanteisiin käyttämään kieltä luontevasti. Tai teroittaa luokassa kielioppisääntöjä, jotka voi tarvittaessa tarkistaa etukäteen oppikirjasta,  kuin pitää huolta, että myös spontaani puhe on suurin piirtein kieliopillisesti oikein. Ensimmäiset päivät olivat aika raskaita, koska aivot eivät vaan suostuneet kääntymään espanjan käyttämiseen heti. Ensimmäinen pieni järkytys oli, että espanjalainen perheeni on kolumbialainen. Tämähän ei millään tapaa ollut järkytys siksi, että kolumbialaisissa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että heidän puhumansa espanja kuulostaa ulkomaalaisen korvaan hyvin erilaiselta kuin Euroopan espanjalaisen (mm. s-kirjain ääntyy h:na, ja esim. cómo estás ääntyisi suurin piirtein "comhhehhtahh"). Ensimmäisenä iltana olin niin väsynyt, etten ymmärtänyt paljoakaan ja tunsin itseni todella tyhmäksi. Tässä viikon aikana on korva kuitenkin tottunut eikä aksentti aiheuta enää paljoakaan ymmärrysvaikeuksia. Joka päivä pystyn myös itse puhumaan enemmän ja enemmän ja yhä harvemmin valitsen puhumisen sijasta hiljaa olemisen, koska en jaksa miettiä, kuinka joku monimutkaisempi asia ilmaistaan. Olen päättänyt ottaa tästä oleskelusta kaiken irti ja noudattaa omia kielenopettajan neuvojani: yritä, älä anna periksi, keksi vaihtoehtoisia tapoja ilmaista asia, pyydä apua. 

Kyllä se tästä! Nyt vois vaikka lähtee rannalle tai jotain! ;)